Matka alkaa

26.01.2019

Sanojen vankina olen vapaa.

Minun ei alun perin pitänyt kirjoittaa tätä romaania sisällissodasta lainkaan. Ei ainakaan nyt. Mutta aihe valitsi minut. Astui alitajunnasta, lapsuudesta, kävelyretkiltä Längelmäen kirkkomaan joukkohaudalle, tuli kynnykseni yli ja huusi luokseen.

Ei, ajattelin kolme vuotta sitten, kun aloitin urani haastavinta urakkaa.(Vaikka ainahan se tekeillä oleva sitä on…) Ei- nyt kirjoitan pienimuotoisen, yhteen kesään, lapsuuteen, kotikylään sijoittuvan elegisen romaanin tai irrationaalisen seikkailun Kimingin ruispelloilta avaruuteen.. Nehän ovat nyt muotia. Enemmän kuin realistista proosaa, ihmiset kaipaavat nykyisin nostalgiaa ja fantasiaa, epätodellisia aikuissatuja, joissa tapahtuu paljon kuin Harry Potterissa, eikä todellisuuden haju pääse iholle. Niillä voitetaan palkintoja. Pitää olla aina jotkin uutta. Uutta- vaikka sanat ovat ikivanhoja- vain järjestys, sisältö ja rytmi voivat muuttua. Voivat ne muuttua realismissakin I suppose.

Edellinen ”Kuka heilutti pesäpuuta”(Minerva 2015)- romaani kuljetti minua ja lukijaa talvisodasta näihin päiviin…nyt jotain kronologisesti etenevää ja pientä, ajattelin. Ja pian huomasin kahlaavani sisällissodan dokumenteissa, kirjoja, lisensiaattitöitä, valokuvia, julkaistuja kirjeitä, sodassa olleiden kertomuksia…ja omia muistoja. Minä olen sentään elänyt kotonani sukutilalla Otto-vainaan kanssa, joka itse oli sisällissodassa.

”Tapoitko sinä oikeasti ihmisiä?” pieni poika kysyy savusaunan lauteilla jo 60-luvulla. Hikipisarat kiertyvät vanhan miehen uurteisilla kasvoilla, hän katsoo poikaan hämmentyneenä. ”En tappanut. Mutta vein punavangeille Luumäellä salaa ruokaa…” Sitten kiuas kihahtaa, menemme kyyryyn löylyn ja suuren mysteerin edessä.

Ja niin mäkitupalaisen tytär Selma Törölä seisoo marraskuisena iltana Längelmäellä kartanon verannan edessä anelemassa isännältä armoa- ja lähtee matkalle, jolta ei ole paluuta. Eikä ollut minullakaan. Jotta voi päästä ihmisen sieluun, on oltava vuorollaan jokainen, oltava jokaisen sydämenlyönti, pelko, unelma ja henkäys. Minua ei kiinnostanut sodassa kuka oli oikeassa ja kuka väärässä. Sodassa on vain häviäjiä, sanotaan. Minua kiinnostivat ihmisten erilaiset motiivit, kohtalo ja ajautuminen sotaan.

Ja tuo ikuinen vihan Ellipsin muotinen kehä, joka vetää meitä puoleensa kuin magneetti. Kenen uskonto, kenen aate, kenen Jumala on oikea? Kenen terroriteko on oikeutettu? Oikeassa olemisen virus lienee ihmiskunnan suurin kulkutauti. Politiikka, valtiojärjestelmät ovat vain sekundaarista seuraamusta mikrotason vallankäytöstä, joka alkaa jo hiekkalaatikolla. ”Valtio on suurin rikollinen turvautuessaan väkivaltaan,” kirjoitti Tolstoi. Miksi sen harjoittama väkivalta olisi oikeutetumpaa kuin Isis-terroristien?

Välillä meinasi henki lähteä. Astuin aamulla verannalle ja pelkäsin ovatko punaisten patrulli tai valkokaartilaiset pistimet ojossa minua odottamassa. Fiktiosta tulee niin todellista – todellisuus haalistuu valjuksi varjokuvaksi jota tuskin jaksaisi hengittää- ja tarina vie mukanaan, ihmiset ovat kielellä, sielussa ja ottavat valkoisen tyhjän näytön haltuunsa, mellastavat pitkinä päivinä ja öinä ajatuksissa, lempivät alitajunnassa ympäri vuorokauden.

Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla (Minerva 2018)- on urani haastavin työ. Ja vaikka joku kusisi romaanin päälle (olen siihenkin toki varautunut, koska teos on pasifistinen)- olen siitä ylpeä. Ottakaa tai jättäkää. Mutta heittäytykää tarinan vietäväksi. Ja huomaatte pian seisovanne peilin edessä katsomassa itseänne. Kuva ei aina ole järin miellyttävä.

Toivon teille lukuelämyksiä ja talven häikäisevää valoa.

Jyväskylässä 26.1.2019 Kirjailija Tapani Heinonen

(Teksti on aiemmin julkaistu Suomen Maakuntakirjailijoiden

Rovinssi- lehdessä kesäkuussa 2018)

 

12.06.2018

Miksi kirjoitan..?

Sanojen vankina olen vapaa. Jo nuorena poikana, kun keikuin maalaistalon pelloilla ja lähimetsissä Karstulan Kimingillä, synkät havumetsät, solisevat kevätpurot ja avarat viljavainiot ruokkivat mielikuvitustani. Pakenin tarinoihin ja mielikuvitusmaailmaan, ja opittuani lukemaan – kirjojen sivuille. Äitini harrasti kirjallisuutta ja Ravilan kirjahyllystä löytyivät Tuhannen ja yhden yön tarinat, Mylly joen rannalla, Jalna-sarja, Tuntematon sotilas jne. Maaginen kiehtova kirjojen maailma ilman rajoja oli otollinen pakopaikka työkeskeisessä ja ankarassa ilmapiirissä, jossa sukutilalla kasvoin.

Kolmen sukupolven taloudessa oli kaksi vanhusta; Otto ja Alma, jotka kertoivat ”vanhan kansan” tarinoita. He olivat originelleja persoonallisuuksia, jotka normeista viis veisasivat. Kun keväällä sohimme naapurin Eeron kanssa sammakonkutua ojan pohjalla, Otto väitti höttöä taivaalta tippuneeksi pilveksi, mustat täplät olivat tähtien alkuja. Tiesimme puheen höpöhöpöksi – mutta halusimme uskoa tarinaan, kuten lapset haluavat uskoa joulupukkiin – ettei tarinan lumo katoa.

Kansakoulussa näyttelin, ohjasin ja kirjoitin pieniä näytelmiä. Myöhemmin viisas opettajani Eino-Erkki Vainiola näki ilmaisun haluni ja ohjasi minut mukaan Nuorisoseuraan. ”Mene sinne ja kirjoita näytelmä…” opettaja sanoi. Niin Kimingin Nuorisoseurasta tuli sekä minun, että sukupolveni nuoruuden yliopisto, jossa näyteltiin, soitettiin bändissä, perustettiin paikkakunnan ensimmäinen disco, eikä syrjäydytty vaan kierittiin keskiöön. Siinä ohessa opimme yhdessä tekemistä, toisen kunnioittamista – ja kokeilimme omia rajoja – niin hyvässä kuin pahassa. Tansseihin lähtiessä hörpittiin kiljua tai keskiolutta, oltiin kylän akkojen paheksuttavana jo ennen varhaiskasvatusta, mutta ansaittiin synnit anteeksi. Varsin normaali nuoruus siis.

Maalaiskylä ja sen ihmiset ovat sielunmaisemani. Mielentila, joka on enemmän kuin piste kartalla. Ne kulkevat kirjallisessa tuotannossani kuin Oikarin-joki peltojen ja pusikoiden halki Kiminki-järveen, joskus vuolaana, välillä laiskasti rantoja kiertäen tai tummina pyörteinä. Sitten matka vei kaupunkiin, neonvalojen väreilevään maailmaan, jossa hengityksen rytmikin muuttui. Tervetuloa yhteiselle matkalle, joka jatkuu ja lyö kättä menneisyyden, muuttuvan maaseudun ja kaupungin sykkeen kanssa. Jossa yritän asettua ihmisen rinnalle, kuunnella herkällä korvalla.

12.6.2018 Tapani Heinonen

siniset-kukat-025

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s